Yksinäisyys voi tuoda esiin festarileirinnän kaikki ulottuvuudet: uusia tuttavuuksia, märkiä vaatteita ja majoitusta, mahdollisen festariromanssin flirttailua sekä yllättäviä herätyksiä aamuyöllä.
Artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran 12.7.2025.
Pitäisikö vaihtaa kuivat vaatteet, nuori mies miettii ääneen.
On perjantai-iltapäivä, kun saavun leirintäalueelle. Avoimelle nurmikentälle pystytetyt teltat näyttävät hieman kosteilta. Sateen ropina kuuluu.
Virittelen kuputelttaani ja pohdin, mitä tästä tulee. Säätiedotus ennustaa, että märkää on luvassa.
Läheisessä telttakunnassa keskustellaan vallitsevista sääolosuhteista.
– Ei kannata vaihtaa, kastuu heti, mies toteaa.
– Kaikki on ihan vitun märkää! toinen valittaa.
Olen kokenut festarikävijä, mutta edellisestä leirintäkokemuksesta on kulunut lähes neljännesvuosisata. Pyrin selvittämään, mitä 44-vuotias mies saa irti nuoruutensa suosikkiharrastuksesta eli festaroinnista ja erityisesti festarileirinnästä.
Vuosituhannen vaihteessa olin Provinssirockissa ainakin neljänä kesänä peräkkäin. Sittemmin tapahtuman nimestä on pudonnut ”rock” ja omista touhuista se äänekäs möykkä.
Vaikka olen nyt Seinäjoella, itse kokemus ei ole lainkaan paikkasidonnainen – festarielämä on pääpiirteittäin samanlaista niin Ruisrockissa, Ilosaaressa, Nummirockissa kuin Naamoillakin.
Kello 13 saavun sateeseen.
Vettä sataa jo, kun juna on vasta saapumassa perille. On siis perinteinen Provinssi-sää, kuten kuulen useammalta juhlijalta, järjestäjältä ja taksikuskilta tulevan vuorokauden aikana. Onneksi kyseessä on vain kuuro.
Neljän-viidenkympin ikäiset miehet istuvat taakseni bussissa, jolla siirryn tapahtuma-alueelle.
Miesten kestävyys koetellaan jo heidän toisen festivaalipäivänsä alussa.
– Uutta nousua yritetään, on tässä tekemistä. Pitää kiskoa kunnolla, mutta pirun kallista tuolla alueella, toinen miehistä raportoi puhelimeen bussimatkan aikana.
Kuulun tuntemattomaksi jäävien herrojen kanssa ikäluokkaan, jolle festarointi tarkoitti varsinkin nuorempana runsasta juomista.
Olin festarieläin, kuten muinoin sanottiin.
Parhaina kesinä hurautimme kaverin siistillä Honda Civicillä 6–8 festarille. Ihan jokaiseen ei ollut lippuakaan. Oli hienoa päästä ylipäätään tapahtumakaupunkiin juhlimaan.
Olen käyttänyt festareilla liikaa alkoholia, syönyt huonosti, unohtanut juoda vettä, nukkunut missä ja milloin sattuu. Seuraava aamu aloitettiin lämpimällä lonkerolla. Olen siis ylipäätään sekoillut, kuten ikäluokkani festarikäyttäytymiseen kuului.
Jos joku tuttuni oli vissylinjalla, hän ei tehnyt siitä ainakaan numeroa. Yritin kysellä Facebookissa ystäviltäni vanhoja kuvia tätä juttua varten. Yhtään julkaisukelpoista ei löytynyt. Itse en tuolloin onneksi kuvannut.
Hauskaa voi kuulemma olla selvinpäinkin, mutta kestävätkö hermot? Jännittää myös, kestääkö selkäni telttailua ja teltta vettä. Nyt näistä otetaan selvää, työtehtävissähän tässä ollaan!
Kello 14 valinta on vapaa, mutta vaikea.
Olen ostanut 69 euron arvoisen paikan aidatulta leirintäalueelta. Mennäkö telttameren ytimeen, sivummalle vai tunnelmoimaan joenrantaan?
Suljen vaihtoehdoista pois pääkulkureittien reunat ja vältän litimärkää nurmea. En usko, että kolmekymppiä maksaneen telttani kanssa kannattaa luottaa sen pohjan vedenpitävyyteen.
Löydän lupaavan kolon kuusirivistön alta alueen reunamilla. Oksista saa suojaa ja alusta on kuiva. Paikka vaikuttaa epäilyttävän hyvältä. Haiseeko tässä virtsa? Elämöivätkö naapurit?
Viereisessä teltassa majoittuva Annina "Axu" Laaksonen, 42, toivottaa tervetulleeksi naapuriin ja kertoo, ettei valitsemaani kohtaa ole hänen tietääkseen käytetty yleisenä kusipaikkana. Vahva suositus siis!
Laaksonen ja hänen ystävänsä Timo Laihanen, 37, vakuuttavat, etteivät juo koko ajan. Ei enää jaksa, noin 25 kertaa putkeen Provinssissa käynyt Laaksonen toteaa.
– Viime yönä kyllä valvottiin aamuseitsemään, mutta sivistyneesti.
Telttani nousee helposti, ehkä vartissa. Tosin en ymmärrä, mihin tarvitsisin pakkauksesta löytynyttä kuusiokoloavainta. Laaksonen kysyy asiasta partiolaisten viestiryhmässään, mutta kukaan ei keksi vastausta.
Tukikohtani näyttää pysyvän pystyssä, joten liityn seuraan. Laaksonen ja Laihanen ovat sitä mieltä, että näillä reissuilla parasta ja tärkeintä on juuri leirimeininki.
Laaksosta ei ole enää vuosiin hirveästi kiinnostanut, keitä esiintyjiä tapahtumassa on.
– Täällä on aina uusia löytöjä: musiikkia, ihmisiä, kokemuksia ja hetkiä. Rakastan juuri tätä, Laaksonen viittaa kiireettömään hengailuun.
Saa vain olla, tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä. Yleensä Laaksonen ja Laihanen ovat isommassa yhdessä leiriytyvässä porukassa, mutta tänä vuonna muut eivät päässeet paikalle. Se ei haittaa.
Läpänheitto kaltaisteni uusien tuttavuuksien kanssa on yhtä tärkeää kuin syvällisten keskustelujen käyminen vanhojen ystävien kesken, he vakuuttavat.
Tutustumme ja nautimme virvokkeita maahan levitetyllä pressulla pötkötellen. Hörpin vissyä. Laaksosen valinta on valkoviini muovituopista. Laihanen luottaa Sisu-viinaan ja limpparilantrinkiin.
– Halvinta, hän perustelee.
Kumpikin sanoo, että alkoholia tulee keskiviikosta sunnuntaihin kestävän reissun aikana nautittua päivittäin, mutta ei ylettömästi.
– Ehkä on tullut vähän vanhaksi, mutta enää ei jaksa olla tolkku pois. Pysytellään seitinohuessa, Laaksonen naurahtaa.
Mietimme, miten leirissä aika vain vanuu ja jutustellessa menee usein ohi useampikin ohjelmasta nähtäväksi ruksittu keikka. Kaverusten olisi tänään pitänyt jo käydä suihkussa, syömässä, työpajassa maalaamassa ja yhdellä varhaisella keikalla. Kello lähestyy neljää, mitään ei ole tehty.
– Pelkästään pissalla käyntiä saattaa miettiä pari tuntia, Laaksonen nauraa.
Kello 16 käyn verestämässä muistoja. 2000-luvun alussa leiriydyin aina tapahtuma-alueen pääportin lähellä olevan kaupan pihassa. Se oli kotikyläni porukan vakiopaikka.
Vielä tuolloin parkkipaikalle onnistui pystyttämään epävirallisen auto- ja telttaleirin, kunhan saapui ajoissa. Nyt ympäristö on tarkoin aidattu ja järjestäjät valvovat kulkureittejä. Varjoleiriä ei selvästikään sallita.
Majoituin nuorempana lähes aina autossa. Renault Clio tai Seat Ibiza sopivat aivan hyvin kolmenkin nuoren miehen yöpymispaikaksi, kunhan oli valmis sykertymään takapenkille tai nukkumaan istuma-asennossa rinta rattia vasten.
Lempeänä kesäyönä saattoi nukkua myös auton alla. Tosin tuolloin Provinssi järjestettiin viikkoa ennen juhannusta, eivätkä hallayöt olleet ylettömän harvinaisia.
Marketissa kauppa käy kuin rajuilma. Väkeä lappaa sisään ja ulos.
Pihalla tapaan Kirsi Hevonkosken, jolle festari tarkoittaa tilipäivää. Hän kertoo olevansa "pullomummo".
– 15 senttiä on invalidille nopiaan iso raha, kun se alkaa kertautua.
Invaskootterilla liikkuva Hevonkoski viittaa tölkkipanttiin. Hän arvioi tienaavansa festarin aikana reilut pari sataa euroa. Se on aika monta jätesäkillistä pantteja.
Ihmiset arvostavat kerääjää. Moni kiikuttaa tyhjät juomansa Hevonkoskelle käteen asti.
– Väki on paljon ystävällisempää kuin Tangomarkkinoilla. Nuoret ovat fiksuja!
Pullonkerääjillä ei ole Hevonkosken mukaan tarvetta kilpailla keskenään. Saalista riittää kaikille.
– Ja pikkupojilla on kotiintuloaika. Itse olen täällä ainakin aamukolmeen.
Kello 18 mielessäni käy, että voisin majoittua myös kuivassa asuntoautossa tai hotellissa, kun taivas repeää kaatosateeksi.
Istun liki tunnin hotelli Sorsanpesän viereen pysäköidyn Rolls-grillivaunun katoksessa ja hörpin ihanan kuumaa kahvia.
Viereisessä pöydässä kahdelle nuorelle miehelle tulee kina, mitä nyt tehdään. Toinen haluaa pitää sadetta katoksessa, toinen tahtoo märkää. Janoinen nappaa avaimet ja ilmoittaa lähtevänsä autolle ryyppäämään.
Lähtijä yrittää vältellä pahimpia kuralätäkköjä. Ihmettelen nuorisolaisen vaatevalintaa. Hänen valkoiset farkkunsa eivät varmasti säily puhtaina.
Itse pukeuduin ennen aina festarikäytännöllisesti: maastosortsien reisitaskuissa sai kuljetettua vaikka mitä, eikä niin haitannut, jos vähän rypi mudassa.
Teltan ja hotellin välimallina on nykyään vuokrattavissa lautamökkejä. Minijääkaapilla varustetun mökin koko festarin ajaksi sai 450 eurolla.
Oululainen Tero, 38, jakaa mökin tyttöystävänsä kanssa.
– Reilun huntin yö. Ei sinänsä paha, mutta onhan tämä koppi, Tero arvioi vankisellin kokoista mökkiä.
Mökkikylä on loppuunmyyty.
Mutta jääkö festarielämys vajaaksi, kun ei ole yhteisöllisessä telttameressä? Tero istuu yksin retkituolissa mökkinsä edessä ja näpertää puhelinta. Telttaleireissä porukka hengaa ringeissä ja akustinen kitarakin soi.
Tero uskoo tehneensä oikean ratkaisun.
– On se aika ihanaa, että on oikea sänky ja patja.
Tamperelainen Joonas Nihti sanoo olevansa telttamajoittumisen kannalla. Näissä olosuhteissa se vaatii sisua ja sissihenkeä.
Nihti ohittaa telttani alkuillasta kysellen kaikilta vastaantulijoilta jätesäkkejä. Vesi on tullut lainateltan pohjasta läpi, ja loppureissun viihtyvyys, sateen jatkuessa jopa terveys, on vaakalaudalla.
Ehdotan, että lähtisimme ostamaan jätesäkkejä kaupasta muutaman sadan metrin päästä. Nihti haluaa katsoa autetaan miestä mäessä -kortin ensin.
Noin vartin kyselyn jälkeen löytyy pelastaja: Kurikan Ryhdin talkoolaisena pulloja keräävä Marko Haapala.
Haapala antaa Nihtille neljä kallisarvoista jätesäkkiä. Niillä saa vuorattua koko vettyneen teltan pohjan.
Kello 21.30 The Hivesin Pelle Almqvist yrittää lietsoa väkeä lähemmäs päälavaa ja ylipäätään eloa yleisöön, joka jumittaa sorakentällä sateessa ja kuravellissä.
– Suomalainen pojka! Almqvist herättelee väkeä sekasuomeksi.
Olen tullut katsomaan illan ainoaa pakolliseksi määrittelemääni keikkaa.
Setäikäistyneiden svedujen meininki sopii fiilikseeni oikein hyvin. Virtaa riittää ja periaatteessa kaikki on kohdallaan, mutta silti ei ihan lähde. Kiihdytysvaihdetta ei vallitsevassa tilanteessa saada silmään sen enempää esiintymislavalla kuin hiekkakentällä.
Hytkyn lämpimikseni Walk, Idiot Walkin tahdissa, kun tunnen, miten vesi läpäisee ennen reissua vahaamani maiharit. Se siitä sitten. Märillä jaloilla on vaikea välttyä palelemasta.
Keikan jälkeen käyn syömässä. Tarjonta on monipuolista. Takavuosien epäilyttävät paellat ja liisterimäinen kebab loistavat ilahduttavasti poissaolollaan.
Kan