Uutissuomalaisen USU-gallup kysyy, kuka on suosituin Suomen seuraavaksi pääministeriksi.
Viikonvaihteessa Helsingin Sanomat puolestaan kysyi, kenen puoluejohtajan kanssa olisi mukava istahtaa ”lasilliselle”.
USU:n pääministerikyselyssä kakkoseksi nousee vasemmistoliiton Minja Koskela. Koskela (12 %) jää kannatustaan tiputtaneesta ykkösestä eli Sdp:n Antti Lindtmanista (15 %) enää kolme prosenttiyksikköä.
HS:n kyselyssä vihreiden Sofia Virta näkyy Liike Nytin Hjallis Harkimon kanssa olevan mieluisinta terassiseuraa. Keskustan Antti Kaikkonenkin pärjää hyvin, imago on paras.
Sen paremmin Sofia Virrasta kuin Minja Koskelastakaan ei tule pääministeriä.
Antti Lindtmanista todennäköisesti tulee, mutta sekään ei ole varmaa.
Joka tapauksessa enemmistöhallituksen kasaaminen on kevään vaalien jälkeen niin suuri poliittinen tenkkapoo, että sirkusmeininkiä on luvassa muutenkin.
Pääministeripeli kuumenee. Puheenjohtajat marssivat Suomi Areenan puheenjohtajatenttiin kesäkuussa. Spekulaatioista ja erilaisista kyselyistä huolimatta todennäköisin tuleva pääministeri on Sdp:n Antti Lindtman. Kuva: Jussi Partanen / HS
Suomen poliittinen järjestelmä pääministeriä valittaessa on toki nytkin bysanttilainen, mutta missi-, mister- tai kaljakelluntakisa se ei sentään ole.
Koska sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman (ps) aloitti jo vallankumouksellisen keskustelun seuraavasta hallituspohjasta ja seuraavasta pääministerivalinnasta, on syytä palauttaa mieleen muutama tosiasia, miten Suomessa pääministeri valitaan.
Rydman esitti perussuomalaisten kannatusnousun siivittämänä, että jopa Sdp:lle luvatulla vaalivoitolla pyyhittäisiin pöytää ja eduskuntaan muodostettaisiin eduskunnan enemmistöön nojautuva keskustaoikeistolainen hallitus. Pääministeriksi ehkä perussuomalaisten Riikka Purra, mikäli persut ohittaa kannatuksessa Petteri Orpon kokoomuksen.
Lue lisää: Pääkirjoitus: Entä jos Riikka Purrasta tulisi pääministeri?
Esitys on parlamentarismin nimissä jopa perusteltu, joskaan ei Suomen poliittisessa nykykulttuurissa hyväksytty.
Harri Holkerin (kok) hallituksen (1987–1991) jälkeen suurimman puolueen puheenjohtaja on noussut hallituksen johtoon. Holkerin pääministeriyttä junaili presidentti Mauno Koivisto. Kuva: Pressfoto
Eduskunnassa on viimeksi ollut perinteinen vasemmistoenemmistö vuoden 1966 vaalien jälkeen, jolloin vasemmisto sai eduskuntaan 103 paikkaa. Sen jälkeen on menty oikeistoenemmistöllä, ja jatkoa lupaa Ylen tuorein gallup, vaikka Sdp on istunut kuskin paikalla monta kertaa.
Harri Holkerin (kok) sinipunahallituksen (1987–91) jälkeen käytännöksi on muodostunut, että suurimman puolueen puheenjohtaja myös kokoaa hallituksen ja ryhtyy pääministeriksi.
Perustuslaista tästä ei ole tosin mainintaa, siksi muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia, jos pohjasta ei saada sopua.
Niihin ei ole turvauduttu.
Vuoden 2003 vaaleista Sdp yritti tuolloisen puoluesihteerinsä Eero Heinäluoman johdolla muokata liki virallisen pääministerivaalin, ja Sdp tekaisi siitä myös vaalilupauksen ja -aseensa.
Tarkoitus oli saada kaksi kautta pääministerinä istuneelle Paavo Lipposelle (sd) kolmas kausi. Hanke meni poskelleen: Anneli Jäätteenmäen keskusta löi niukimmalla mahdollisella erolla Sdp:n (reilut 6 000 ääntä ja 0,22 prosenttiyksikön rako), ja Jäätteenmäestä tuli pääministeri.
Nyt Sdp perusti jo etukäteen loukkaantumisteatterin silkasta ajatuksesta, että se voitaisiin ykköspaikalta syrjäyttää. Kyseessä olisi Sdp:n mukaan suurin piirtein rikos kansanvaltaa kohtaan, vaikka Sdp:lle luvataan kansanvallan äänistä vain vajaata neljännestä, ei sentään koko pottia.
Historiankin valossa Sdp:n itku on hupaisaa.
Kun vuoden 2003 vaalitulos selvisi, Sdp aloitti jo vaali-iltana kulisseissa Heinäluoman johdolla operaation, jossa Lipponen yritettiin sittenkin nostaa pääministeriksi Sdp:n omista vaalilupauksista huolimatta.
Hankkeen kaatoi lopulta Lipponen itse, joka päätti lähteä murjottamaan eduskunnan puhemieheksi.
Jäätteenmäestä tuli päänministeri, tosin historian lyhytaikaisin. Irak-kohuun ja Sdp:n luottamuksen menettämiseen kaatuneen Jäätteenmäen korvasi Matti Vanhanen (kesk), joka on toistaiseksi viimeinen kahden kauden pääministeri.
Historia on nähnyt kaikenlaista pääministerivaalia ja -pääministerioperaatiota.
Rydmanin puheiden ja blokkivaaliesitysten jälkeen voi muistella esimerkiksi Paavo Väyrysen vuoden 1987 vaalien alla junailemaa sopimusta, jolla tavoiteltiin niin ikään keskustaryhmien johtamaa oikeistohallitusta, jonka pääministeriksi olisi noussut Väyrynen.
Rydmanin esitys on oikeastaan samanlainen.
Mutta toisin kuin nyt, 1987 hanke tehtiin salassa. Paperit pantiin kassakaappiin. Kun presidentti Mauno Koivisto kuuli asiasta, hän junaili maahan kaverinsa Harri Holkerin (kok) hallituksen, vaikka kokoomus ei ollut edes suurin, suurin oli Kalevi Sorsan Sdp.
Todettakoon, että Holkerin kanssa kukaan äänestäjä ei olisi varmaan ”lasilliselle” halunnut, ja vähiten Holkeri itse.
Nykyisessä perustuslaissa presidentin asema hallituksen muodostamisessa on siivottu lähinnä nimittäjän rooliin, joten presidentin ”manuaaliseen” ohjaukseen ei ole enää paluuta.
Jyrki Kataisen (kok) sateenkaarihallitus (2011–14) jäi historiaan poliittisena, ääripuolueiden yhteishallituksena. Kuva: Joel Maisalmi / Aamulehti
Perinteisen enemmistöparlamentarismin mukaan enemmistöhallitus kootaan siis eduskunnan voimasuhteiden mukaan.
Suomessa hallituspohja on siitä huolimatta tai sen takia ollut välillä mitä mielikuvituksellisin. Lisäksi ennakkoehdot sotkevat pakkaa: Sdp ei lähtenyt samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa viimeksi eikä lähde nytkään. Kepu antaa ymmärtää, että edellishallituksen pohja ei sille kelpaa.
Ehkä ihmeellisin kokoonpano oli Jyrki Kataisen (kok) sateenkaari- tai sekametelihallitukseksi kuvailtu joukko (2011–14), johon alun perin lähtivät äärilaidat kokoomus, Sdp, vasemmistoliitto, Rkp, vihreät ja kristillisdemokraatit.
Poliittinen luonnonoikku ei kestänyt kasassa vaaleihin.
Vasemmistoliitto jätti sen keväällä 2014, ja kun pääministeriksi vaihtui Alexander Stubb (kok), myös vihreät hyppäsivät käpykaartiin vaaleja edeltäneenä syksynä.
Mutta takaisin pääteemaan.
Puheenjohtajien henkilökohtainen suosio voi edesauttaa puheenjohtajan puolueen menestystä, mutta yksikään olutseura- tai suosiokysely ei tee pääministeriä, vaikka puolue sana lyheneekin sinänsä mainiosti: puolue – olue.
Esimerkiksi HS:n kyselyssä keskustan Antti Kaikkosella on paras imago, mutta puolueen kannatus (12,7 %) lähenee viime vaalien katastrofitulosta (11,3) oppositiosta (!) käsin. Sillä ei herranhuonetta rakenneta, pääministeripaikasta puhumattakaan.
Mukavan miehen maine ei näy puolueen kannatuksessa. Olisiko jopa päinvastoin?
Räätäli Aadolf Aleksander Halme sanoo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanissa, että vallankumouksen sattuessa hallitus voidaan perustaa vaikka torilla, mutta niin pitkällä Suomessa ei sentään olla.
Joka tapauksessa enemmistöhallituksen kasaaminen on kevään vaalien jälkeen niin suuri poliittinen tenkkapoo, että sirkusmeininkiä on luvassa muutenkin. Loppupeleissä joku saattaa joutua esittämään vähemmistöhallitustakin, koska sellainen on toiminut syysvaaleihin valmistautuvassa Ruotsissakin.
Suomen poliittisessa kulttuurissa vähemmistöhallituksen elinajanodote laskettaisiin tunneissa, sen tarina päättyisi todennäköisesti jo luottamusäänestykseen hallituksen ohjelmasta.