Kuvitus: Heidi Cantell, kuvat: 123rf, Imago Sportfotodienst/AOP
Stanley Cupin finaali on käynnissä, mutta laajemmassa keskustelussa NHL:n parhaasta jääkiekkoilijasta käydään yhä keskustelua Connor McDavidin ja Aleksander Barkovin välillä – ja vastaus ei ole McDavid, kirjoittaa Ilkka Palomäki.
Vuohi
Tämä artikkeli on uuden urheilumedia Vuohen tuottama. Lisää Vuohen tarinoita urheilusankaruudesta voit löytää osoitteesta www.vuohi.fi.
Jääkiekkomaailmassa on vakiintunut näkemys, jonka mukaan Connor McDavid on maailman paras jääkiekkoilija. On jopa kysytty, onko noin 150 vuotta vanhassa lajissa nähty koskaan niin lahjakasta pelaajaa kuin Edmonton Oilersin kanadalaishyökkääjä.
Ja osittain puheille on perusteita. Jos jääkiekko olisi hypoteettisessa maailmassa yksilölaji, jossa arvioitaisiin pelaajan arvoa hänen nopeutensa, teknisten taitojensa ja kykyjensä perusteella tuottaa tehopisteitä, McDavid olisi varmasti ykkönen. Hän voisi hyvinkin olla jopa lajihistorian paras yksilö.
Kuitenkin tässä tarkastelussa on yksi keskeinen ongelma: jääkiekko ei ole yksilölaji. Jääkiekko on useimmiten viidellä viittä vastaan pelattava peli, jossa joukkue pyrkii hallitsemaan tilaa ja aikaa niin hyökkäyksessä, puolustuksessa kuin tilanteenvaihdoissakin. NHL:ssä joukkue saa asettaa kokoonpanoon 18 kenttäpelaajaa ja kaksi maalivahtia.
Jääkiekossa yksittäisen pelaajan tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa joukkuettaan voittamaan mestaruuksia.
<pKun tarkastellaan yksilöurheilijaa joukkueen jäsenenä, ensimmäinen askel on yksittäinen vaihto. Jos käsillä olevassa vaihdossa on tarpeen saada aikaan maali, on todennäköisintä, että se tapahtuu McDavidin avulla.
Myös yksittäisen erän kääntäminen esimerkiksi kolmen maalin takaa-ajoasemasta saattaa olla todennäköisintä McDavidin kanssa. Ehkä jopa yksittäisen ottelun voittaminen. Ehkä.
Jääkiekossa yksittäisen pelaajan tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa joukkuettaan voittamaan mestaruuksia. Kun puhutaan maailman parhaasta jääkiekkoilijasta, tarkastelun täytyy lähteä tästä näkökulmasta.
Ja siksi Connor McDavid ei ole NHL:n paras jääkiekkoilija. Konsensus McDavidista on ollut yllättävän vahvaa myös Suomessa, vaikka todellisuudessa paras jääkiekkoilija on suomalainen. Niin vahvaa, että olen vuosikaudet kamppaillut tämän asian kanssa.
Olen (enimmäkseen) leikilläni sanonut, että palasin journalismiin ja toimittajaksi lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen, koska kukaan muu ei näyttänyt kirjoittavan tätä artikkelia. Niin tosissani olen näkemykseni kanssa.
Okei, haluatko perusteluja? Jotta ymmärrämme kontekstin, aloitetaan koripallosta.
Michael Jordan oli koko 1990-luvun merkittävin hahmo urheilumaailmassa. Charles Cherney/AOP
Bullsin pelikirjassa oli yksi sivu: antakaa pallo Jordanille ja pysykää poissa tieltä.
Michael Jordania pidetään yleisesti NBA:n kaikkien aikojen parhaana koripalloilijana. Uraansa yhä 41-vuotiaana jatkava LeBron James on noussut haastamaan Jordanin asemaa, mutta ei kuitenkaan kovin vakavasti otettavasti.
Chicago Bulls varasi Jordanin kesällä 1984. Hän oli NBA:ssa välitön sensaatio ja 1980-luvun lopulla pitkälti samassa asemassa kuin Connor McDavid tänä päivänä NHL:ssä: yksilötaidoiltaan maailman paras pelaaja, jolta puuttui kirkkaimmat joukkuemenestykset.
Jos koripallo olisi hypoteettisessa maailmassa ominaisuuksia mittaava yksilölaji, Jordan olisi ollut parhaimmillaan jossain vuoden 1988 tienoilla. Kaudella 1987–1988 hänet valittiin sekä NBA:n arvokkaimmaksi pelaajaksi että vuoden puolustuspelaajaksi. Aikakausi oli täynnä Jordanin ikonisia suorituksia, mutta laajemmassa mittakaavassa elettiin vielä 1980-luvun mestaruudet lähes kahdestaan jakaneiden supertähtien Magic Johnsonin (Los Angeles Lakers) ja Larry Birdin (Boston Celtics) aikakautta.
Tästä päästään tähän artikkeliin koripallosta ryöstetyn avainkäsiteparin ensimmäiseen osaan. Jordan oli 1980-luvun lopulla koripallohistorian paras menestyslattian nostattaja. Ei tarvitse edes paljon kärjistää, kun sanoo, että Bullsin pelikirjassa oli yksi sivu: antakaa pallo Jordanille ja pysykää poissa tieltä. Bullsia kutsuttiin ivallisesti nimellä Michael and the Jordanaires.
Jordan oli niin hyvä, että hän kantoi joukkueensa 82 ottelun otteluohjelmassa 50 voittoon kaudella 1987–1988 ja 47 voittoon kaudella 1988–1989.
Ensin mainitulla kaudella Bulls eteni pudotuspelien toiselle kierrokselle (kahdeksan parhaan joukkoon) ja jälkimmäisellä jopa konferenssifinaaleihin (neljän parhaan joukkoon) asti. Jordan nosti Bullsin menestyslattian niin korkealle, että väkisin myös menestyskatto nousi.
Mutta ei riittävästi. Jordanille avaimet antanut päävalmentaja Doug Collins sai potkut keväällä 1989. Hänellä oli valmennustiimissään jo tarinan avainhahmot – Phil Jackson ja Tex Winter – mutta Collins ei nähnyt isommin käyttöä heidän osaamiselleen. Etenkin kokenut Winter joutui syvälle paitsioasemaan.
Bullsin kiistelty GM, suomeksi usein (koripallopäätöksistä vastaava) toimitusjohtaja, Jerry Krause uskoi Winteriin kuin vuoreen. Tarkemmin sanottuna hän uskoi Winterin vallankumoukselliseen kolmiohyökkäykseen – pelitapaan, joka osallistaa joukkueen kaikki viisi pelaajaa kulloiseenkin pallonhallintaan. Kun Collins ei tätä uskoa jakanut, hän sai lähteä. Tilalle päävalmentajaksi tuli uskon jakanut Jackson.
Jacksonilla ja Winterillä oli vielä yksi merkittävä ongelma: myöskään Jordan ei jakanut Krausen uskoa kolmiohyökkäämiseen. Alkoi armoton väsytystaistelu, jossa Jackson ja Winter yrittivät myydä Jordanille ajatuksen, jonka seurauksena hänen henkilökohtaiset tilastonsa kärsisivät, mutta joukkueella olisi mahdollisuus voittaa mestaruus, jos Jordan alkaisi luottaa joukkuekavereihinsa ja ennen kaikkea osallistaa heitä enemmän.
”Michael, there is no I in Team”, Winter perusteli kuuluisaksi nousseessa ja maksimaalisen kömpelösti suomen kielelle kääntyvässä väittelyssä.
”There is one in Win”, Jordan kapinoi vastaan.
Jackson ja Winter saivat muutettua Jordanin menestyslattian nostattajasta menestyskaton nostattajaksi.
Jordan kyllästyi häviämiseen, kun myös keväällä 1990 Bullsin lento katkesi konferenssifinaaleissa Detroit Pistonsia vastaan. Ideologinen vääntö jatkui vielä seuraavalla kaudella (jonka tapahtumat Sam Smith on dokumentoinut upeasti teoksessaan The Jordan Rules) ja pienemmässä mittakaavassa Jordanin Bulls-uran loppuun asti, mutta hiljalleen Jackson ja Winter alkoivat päästä niskan päälle.
Loppu on historiaa. Bulls voitti NBA:n mestaruudet 1991, 1992 ja 1993. Välissä Jordan kävi pelaamassa baseballia, mutta palasi parketeille ja Bulls juhli jälleen kolmen mestaruuden putkea vuosina 1996, 1997 ja 1998.
Jackson ja Winter saivat muutettua Jordanin menestyslattian nostattajasta menestyskaton nostattajaksi. Tosiasiassa tämä käsitepari ei ole mustavalkoinen joko/tai-käsite, vaan kaikki pelaajat osuvat johonkin kohti janaa. Jordanin kohdalla hän liukui koko ajan enemmän katon nostatuksen suuntaan – hitaasti, mutta varmasti.
Yksi herkullisimmista väittelyistä onkin, milloin Jordan oli koripalloilijana parhaimmillaan. Osa sanoo 1980-luvun lopun, osa 1990-luvun alun ja osa 1990-luvun puolenvälin jälkeiset kolme vuotta. Bullsin katto oli korkeimmillaan vuosina 1996–1997, joten se on ainakin oma vastaukseni.
Valmentaja Tex Winterin kuuluisat sanat Michael Jordanille. Kuvitus: Heidi Cantell
Juuri tässä on ydin siihen, miksi McDavidia on vaikea pitää maailman parhaana jääkiekkoilijana.
Käsiteparia lattian ja katon nostattamisesta käytetään yleisesti koripallossa. Jääkiekossa en vastaavaan ole törmännyt. Juuri tässä on kuitenkin ydin siihen, miksi McDavidia on vaikea pitää maailman parhaana jääkiekkoilijana, jos asiaa tutkitaan invaasiopelien lainalaisuuksien kautta – ja ennen kaikkea, miksi suurvoitot ovat kiertäneet 29-vuotiasta supertähtikaksikkoa.
McDavidin haaste ei ensisijaisesti ole taktinen, ja koripallo on tietenkin erityyppinen peli kuin jääkiekko. Ei ole täysin tavatonta, että koripallossa yksittäinen pelaaja voi olla kentällä vaikka koko ottelun. Jääkiekossa sellaisen ajatteleminenkin on mahdotonta. Tyypillisesti NBA:n pudotuspeleissä joukkueet luottavat 7–9 pelaajan rotaatioihin, kun jääkiekossa kaikki 18 kenttäpelaajaa saavat lähes poikkeuksetta vakituisia minuutteja. Tämän vuoksi yksittäisen pelaajan vaikutusmahdollisuus joukkuemenestykseen on jääkiekossa koripalloa pienempi.
Se kuitenkin itse asiassa jopa nostaa katonnostattamiskyvyn merkitystä. Jos yksittäisen pelaajan merkitys on käänteentekevä paitsi omalle viisikolle myös muille joukkueen pelaajille, sehän tekee hänestä entistä arvokkaamman yli ja ohi sen panoksen, mitä hän pystyy kaukaloon vaihto kerrallaan tuomaan.
Muille Oilersin hyökkääjille voisi ojentaa vaihtoaitiossa McDavidin ja Draisaitlin kuvista veistetyt pahviset päät.
Edmonton Oilersin menestys on ollut koko 2020-luvun voimakkaasti riippuvaista McDavidista ja tämän kumppanista Leon Draisaitlista. He ovat olleet täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin Michael Jordan 1980-luvun lopulla; joukkue etenee juuri niin pitkälle kuin kyseinen kaksikko jaksaa sen kantaa.
Kun Oilers on vähänkään tiukemmassa paikassa, ratkaisu on aina sama: McDavid ja Draisaitl samaan ketjuun ja pelaamaan joka toista vaihtoa. Kaikki hyökkäyspään aloitukset – McDavid ja Draisaitl jäälle. Kaikki muu on alisteista sille, että supertähtikaksikon mahdollisuudet tehdä maali maksimoidaan.
Muille Oilersin hyökkääjille voisi ojentaa vaihtoaitiossa McDavidin ja Draisaitlin kuvista veistetyt pahviset päät. Heistä tulee Oilersin kannattajia, jotka jäävät seuraamaan aitiopaikalta, saavatko Connor ja Leon ihmeitä aikaan.
Kun suurvoitot ovat kiertäneet McDavidia, selittelevä narratiivi ympärillä on ollut vuodesta toiseen sama: Oilersin seurajohto ei ole onnistunut rakentamaan joukkuetta McDavidin ympärille. Edmontoniin on hankittu vuodesta toiseen täydentäviä palasia, joista yksikään ”ei ole ollut tarpeeksi hyvä”. Kysymys kuuluu, voiko kukaan kasvaa täydentävään rooliin, jos aina vähänkään tiukemmassa paikassa valtikka annetaan McDavidille ja Draisaitlille.
Sitten sama toistui Milano-Cortinan olympialaisissa.
Helmikuuhun 2026 asti ajattelin, että tämä on ennen kaikkea valmennuksellinen ongelma. Sitten sama toistui Milano-Cortinan olympialaisissa, jossa Kanadaa valmensi 2020-luvun meritoitunein valmentaja Jon Cooper.
Puolivälierässä Tšekkiä vastaan ja välierässä Suomea vastaan Kanada oli kolmannessa erässä tappioasemassa, finaalissa Yhdysvaltoja vastaan kolmas erä ja jatkoaika pelattiin tasatilanteessa. Mitä pidemmälle pelit etenivät, sitä enemmän Jon Cooper kuormitti McDavidia, Nathan MacKinnonia ja Macklin Celebriniä.
Kuvitus: Heidi Cantell, kuvat: Perry Nelsons/AOP, Rob Gray/AOP
Samaan aikaan vaihtopenkillä show’ta seurasivat muun muassa tämän kevään pudotuspeleissä huimaa jälkeä tehnyt Mitch Marner, Vegasin Stanley Cup -mestaruuden takuumiehenä 2023 häärinyt Mark Stone, Floridassa kaksi Stanley Cupia voittaneet Sam Reinhart ja Sam Bennett ja moni muu. Kanadan joukkue oli tähtisikermä, mutta heistäkin puolet joutui fanin rooliin, kun McDavidille ojennettiin voiton avaimet.
McDavid
