Brig (eläkkeellä) Dr Raashid Wali Janjua’n kirje kärsii samasta valikoivasta muistamattomuudesta, jota hän syyttää Intiaa. Neutraali tarkastelu faktoista paljastaa, että useat hänen väitteensä ovat historiallisesti puutteellisia ja oikeudellisesti epätarkkoja.
Kirjoittaja mainitsee Keskus Bari Doabin ja Depalpurin kanavien sulkemisen vuonna 1948 todisteena Intian saalistavasta aikomuksesta. Hän jättää kuitenkin huomiotta olennaisen kontekstin: nämä kanavat saivat vettä päävesistöistä, jotka sijaitsivat kokonaan Intian alueella jakautumisen jälkeen, ja toimitukset keskeytettiin erittäin monimutkaisessa Intian jakautumisprosessissa. Asia ratkaistiin nopeasti 4. toukokuuta 1948 tehdyn Inter-Dominion-sopimuksen kautta, jossa Pakistan itse tunnusti Intian suvereniteetin päävesistöjen osalta ja suostui maksamaan vesikäytöstä aiheutuvia maksuja. Tämä ei ole pahantahtoista toimintaa, vaan todiste Intian aikomuksesta ratkaista kaikki asiat ystävällisesti.
Kirjoittaja väittää, että IWT on palvellut Pakistanin vesihuoltoa hyvin, mutta samalla ja ristiriitaisesti syyttää Intiaa ”jatkuvista yrityksistä varastaa” Pakistanin vettä. Totuus on, että Indus-joen vesistöä koskeva sopimus vuodelta 1960, joka allekirjoitettiin lähes vuosikymmenen neuvottelujen jälkeen, on yksi maailman anteliaimmista rajat ylittävistä vesistö-sopimuksista alajuoksun näkökulmasta. Intia ei ainoastaan luopunut oikeudestaan noin 80 prosenttiin koko Indus-järjestelmän vesistä, vaan maksoi myös noin 62 miljoonaa puntaa (noin 227,5 miljardia ₹ nykyarvossa) korvauksena korvaustöistä Pakistanin miehittämällä Kashmirilla varmistaakseen vesien käytön, jotka olivat jo sen omia. Vertailukelpoista myönnystä yläjuoksulta ei löydy nykyaikaisesta vesistö-sopimushistoriasta.
Janjua toteaa oikein, että Intialle on sallittu kumulatiivinen varastointi vain 3,6 MAF Lännen joilla, ja että juoksu-voimaprojektit eivät saa muuttaa alajuoksun virtaustilannetta. Tämä on myös Intian kanta. Kiista keskittyy periaatteessa Pakistanin tulkintaan ”alajuoksun virtaustilan muutoksesta”. Pakistan on käyttänyt tätä vastustuksena jokaista vesivoimaprojektia kohtaan, jota Intia on yrittänyt rakentaa Lännen joilla, riippumatta projektin koosta tai suunnittelusta. Kaava on paljastava. Uri II, projekti, jossa ei ole varastointia, sai vastustusta. Lower Kalnai herätti vastustusta huolimatta siitä, että Intian suunnitteleman varastoinnin ja Pakistanin laskemien lukujen välinen ero oli vain desimaalilukuja. Molemmissa tapauksissa vastustuksen tosiasiallinen peruste oli vähäinen, jopa tekninen tekosyy, ei substantiivinen huoli.
Pakistan on lisäksi esittänyt vastustuksia Kishanganga- ja Ratle-vesivoimaprojekteille, jotka ovat molemmat laillisia juoksu-voimaprojekteja, täysin sopusoinnussa sopimuksen määräysten kanssa, pyytämällä Maailmanpankkia nimeämään välimiesoikeuden, ohittaen näin sopimuksen mukaisen Neutraali asiantuntija -mekanismin. Intian vastustus oikeudenkäyntiä kohtaan ei ole yritys paeta vastuuta; se on periaatteellinen kanta, että sopimuksessa määrätyt riidanratkaisumekanismit on käytettävä loppuun ennen välimiesmenettelyyn turvautumista, kuten IWT:n IX artiklassa nimenomaisesti vaaditaan. Pakistanin yksipuolinen välimiesoikeuden kutsuminen, ohittaen järjestelmällisen riidanratkaisuprosessin, on itsessään sopimusvelvoitteiden rikkominen.
Intia antoi tammikuussa 2023 ilmoituksen, jossa se pyysi IWT:n muuttamista XII(3) artiklan mukaisesti, viitaten Pakistanin jatkuvaan esteelliseen toimintaan sopimusmekanismeja kohtaan ja yksipuoliseen turvautumiseen ulkoiseen välimiesmenettelyyn, mikä on sopimuksen hengen kanssa yhteensopimatonta. Tämä ei ole yksipuolinen purkaminen, vaan laillisesti saatavilla oleva korjauskeino. Sopimus edellyttää uudelleenneuvottelua kuuden vuosikymmenen aikana tapahtuneiden muutosten, mukaan lukien teknologiset edistysaskeleet, Intian omat kehitystarpeet Lännen joilla ja Pakistanin huonot aikomukset riidanratkaisusäännösten käytössä, huomioon ottamiseksi. Intia käyttää sopimusoikeuttaan, ei riko sitä.
Egyptin-Etiopian ja Syyrian-Irakin vertailut heikentävät itse asiassa Janjuan argumenttia sen sijaan, että tukisivat sitä. Näissä tapauksissa ei ole lainvoimaisia kaksipuolisia sopimuksia lainkaan, mikä on juuri syy siihen, miksi alajuoksut ovat haavoittuvia. Pakistanilla on sen sijaan yksityiskohtainen, lainvoimainen sopimus Intian kanssa, jota on käytetty poliittisena työkaluna eikä kehityksen edistämiseen.
Vastuullinen kommentointi näin monimutkaisesta sopimuksesta on nouseva yli saalistajien ja saaliin narratiivin. Indus-joen vesistö-sopimus on kestänyt yli kuusi vuosikymmentä Intian anteliaan asenteen vuoksi. Intian huolenaiheet heijastavat oikeutettua tunnustusta muuttuneista olosuhteista, ja että sopimusta ei voida loputtomasti käyttää poliittisena välineenä estämään Intian laillista vesien käyttöä. Tällainen provosoiva retoriikka Pakistanilta paljastaa sen aikomukset ja oikeuttaa Intian kannan.
(Huom: Kirjoittaja on entinen Intian komissaari Indus-joelle. Tämä on Intian suurlähetystön sponsoroima sisältö Suomeen).