Kuvitus: Heidi Cantell, kuvat: AOP, Adobe Stock
Sinä kesänä jokainen meistä halusi olla Maradona. Edes murtunut käsi ei estänyt, sillä VHS-nauhuri esitti Meksikon MM-kisoja.
Vuohi
Tämä artikkeli on uuden urheilumedian Vuohen tuottama. Lisää Vuohen kertomuksia urheilusankaruudesta voit löytää täältä.
”Toukokuun lopulla vuonna 1986 olin 11-vuotias poika. Laskin ystäväni Petrin kanssa kotimme lähellä sijaitsevassa puistossa sateenliukkaassa liukumäessä seisaaltani. Kaaduin, löin käteni liukumäen reunaan ja kyynärpääni murtui. Hetken aikaa näytti siltä, että kesä olisi pilalla, sillä jouduin onnettomuuden vuoksi perumaan pitkään odottamani Lahden Suurkisat. Alkukesä kului käsi kipsissä, mutta onneksi edessä olivat jalkapallon MM-kisat, jotka järjestettiin tuolloin Meksikossa.
Asuimme Hämeenlinnan Myllymäessä omakotitalossa. Neljäs luokka oli juuri päättynyt. Pikkuveljeni oli 6-vuotias ja pikkusiskoni puolitoistavuotias. Äitini työskenteli laboratoriohoitajana ja isäni kiinteistönvälittäjänä. Vanhemmillani ei ollut pitkiä kesälomia, joten vietimme veljeni Jannen kanssa paljon aikaa kahdestaan.
Nauhuri asetettiin kotimme takkahuoneeseen valkoisen Muurame-tason päälle, valkoisen Finlux-television viereen.
Imago Sport/AOP
Kyynärpään murtumisesta saattoi olla myös etua, sillä uskon sen olleen yksi syy siihen, miksi ylipäätään pystyin seuraamaan jalkapallon MM-kisoja. Vielä 1980-luvun puolivälissä uusi teknologia kiehtoi lapsen mieltä valtavasti, eikä siinä osannut nähdä minkäänlaisia vaaroja. Commodore 64 ja elektroniikkapelit olivat suosittuja, mutta meiltä puuttui vielä jotain tärkeää. Halusin meille nimittäin VHS-videonauhurin, jotta voisin katsella jalkapallon MM-kisoja. Kadehdin ystävääni Mikkoa, jonka kodissa näkyi taivaskanavat, kuten Sky Channel ja Super Channel.
Vakuutin isäni siitä, että nauhuri oli välttämätön hankinta, ja vedotin myös MM-kisojen aikaeroon. Kipsissä istuvan neljäsluokkalaisen ahdistus pehmitti isäni sydäntä. Lopulta saalis kannettiin kotiin TV-Sävel-nimisestä kaupasta: hopeanharmaa JVC-merkkinen laite ja muutama tyhjät kasetti. Nauhuri sijoitettiin takkahuoneeseemme valkoisen Muurame-tason päälle, valkoisen Finlux-television viereen.
Takkahuone oli oma maailmansa, jossa vallitsi tietynlainen järjestys. Siellä oli sohva, pari tuolia ja pieni pöytä. Isälläni oli oma nojatuoli suoraan kohti televisiota. Sälekaihtimien takaa näkyi vehreä takapiha, jossa pelasimme jalkapalloa.
Koska olin lapsi ja nukuin öisin, JVC-videot raksuttivat pimeässä ja me katselimme ottelut Jannen kanssa päivisin kahdestaan sohvalla, joskus myös isän seurassa.
Isälläni oli teoria, että pystyn kirjoittamaan romaaneja siksi, että kestävyysjuoksu kasvatti minulle vitutuksensietokyvyn.
Meksikon kisat imaisivat minut täysin mukaansa. Vuoden 1986 kisoista on jäänyt kirkkaimpana mieleen tietenkin Argentiinan Diego Maradona. Hän oli kiehtova, arvaamaton, hieman vaarallinen, mutta samalla iloinen hahmo. Se, miten hän hallitsi kisoja ja teki kuuluisan Jumalan käsi -maalin, teki minuun pysyvän vaikutuksen.
Jalkapallo ei kuitenkaan ollut minulle intohimolaji, vaan usein seurasin pikkuveljeäni, joka löysi myöhemmin lajin tosissaan. Veljeni liittyi Pallo-Kärppiin ja kiinnittyi vuoden 1988 jalkapallon EM-kisojen myötä Ruud Gullitin tähdittämään Hollantiin sekä Italiaan.
Me olimme pohjimmiltaan yleisurheiluperhe. Isäni Heikki oli ollut 1970-luvulla kova kestävyysjuoksija, keskimatkojen piirinmestari, joka voitti myös 4 x 800 metrin viestijuoksussa SM-hopeaa. Hänen ennätyksensä 800 metrillä oli 1.52. Minäkin olin lahjakas yleisurheilija ja juoksin myös isäni kanssa. Kävimme veljeni kanssa Kaurialan kentällä Hämeenlinnan Tarmon yleisurheilukoulussa. Jannesta tuli joukkuepelaaja, kun minusta taas kasvoi yksilöurheilija ja lopulta kirjailija.
Myöhemmin olen harmitellut, etten löytänyt jalkapallon parista. Juoksemisessa ja kirjoittamisessa on paljon samaa. Isälläni oli teoria, että pystyn kirjoittamaan romaaneja siksi, että kestävyysjuoksu kasvatti minulle vitutuksensietokyvyn.
Sinä kesänä jokainen meistä halusi olla Maradona.
Imago Sport/AOP
Heti kun arvokisat alkoivat, se näkyi suoraan kotimme takana olevalla kentällä, jossa pelattiin ahkerasti pihafutista. Sinä kesänä jokainen meistä halusi olla Maradona. Seuraavien, vuoden 1990 MM-kisojen aikaan keräsimme jo kaupasta ostettuja korttipakkoja, mutta vuoden 1986 muistoissa loistaa se jokin selittämätön viehätys.
Meksikon MM-kisat tuntuivat 11-vuotiaan pojan silmin joltain täysin taianomaiselta ja ihmeelliseltä – asialta, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun. Nykyään keski-ikäisenä huomaan olevani jatkuvassa vaarassa tuntea epäterveellisen voimakasta nostalgiaa tuota aikaa kohtaan. Kaipaan sitä analogista maailmaa: rauhaa, asioiden rajallisuutta ja keskittymistä.
Myöhemmin olen saanut nähdä saman loisteen oman lapseni silmissä. Vuonna 2010 hän seurasi 5-vuotiaana Etelä-Afrikan kisojen taulukoita ja tajusi valtavan asian: kaikki maailman maat pelaavat vastakkain.
Jalkapallon MM-kisoissa on yhä jotain syvästi kaunista. Siksi onkin sääli, miten ruma ja avoin ahneus, kaupallisuus sekä kattojärjestöjen likainen peli ovat alkaneet varjostaa sitä nykyään.”
