Indus-joen laakso kylmässä autiomaassa Ladakhissa, Intiassa. Kuva: Intian suurlähetystö, Helsinki.
Osa II: Esteet, Hyödyntäminen ja Pitkään Odotettu Tilinteko
1.Pakistanin Sopimuksen Aseistaminen
1.1 Intian Kehityksen Systemaattinen Estäminen
Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Pakistan on johdonmukaisesti käyttänyt sen riidanratkaisusääntöjä strategisena välineenä kehityksen viivyttämiseksi ja tehokkaaksi estämiseksi sen sijaan, että olisi pyrkinyt aitoon riidanratkaisuun. Lähes jokainen merkittävä vesivoimahanke, jonka Intia on ehdottanut Lännen joilla—myös ne, jotka ovat selvästi sopimuksen ehtojen mukaisia—on kohdannut virallisen pakistanilaisen vastustuksen, teknisiä haasteita tai viittauksia välimiesoikeuteen.
Hankkeet kuten Baglihar, Kishenganga, Pakal Dul ja Tulbul ovat kaikki olleet pitkien pakistanilaisten haasteiden kohteena. Useissa tapauksissa Pakistan on tunnustanut Intian hankkeiden mahdolliset hyödyt säännellyssä vesivirtauksessa—mukaan lukien tulvien hallinta—samalla kun se on vastustanut niitä. Tämä malli paljastaa, että pakistanilaiset vastalauseet eivät oikeasti liity sopimuksen noudattamiseen; ne liittyvät Intian kehityksen estämiseen Jammu ja Kashmirissa, riippumatta oikeudellisista perusteista.
1.2 ’Vesitaistelun’ Narratiivi ja Sen Käyttö
Pakistan on samanaikaisesti hyödyntänyt Intian johdonmukaista sopimuksen noudattamista rakentaakseen ja levittääkseen kansainvälistä narratiivia, joka esittää Intian mahdollisena ’vesiagressorina’. Pakistanilaiset viranomaiset, akateemikot ja diplomaattiset kanavat ovat toistuvasti nostaneet esiin Intian ’vesien aseistamisen’ uhkan Pakistania vastaan—viitaten juuri siihen sopimukseen, jota Intia on tarkasti noudattanut.
Tämä narratiivi—jossa yläjuoksun maa esitetään uhkana—on osoittautunut huomattavan tehokkaaksi kansainvälisille yleisöille, jotka eivät tunne sopimuksen historiaa. Pakistan on käyttänyt sitä luodakseen diplomaattista painetta, houkutellakseen monenkeskistä myötätuntoa ja rajoittaakseen Intian kykyä puolustaa laillisia sopimusoikeuksiaan.
Ironista tässä strategiassa on se, että Intia ei ole rikkonut sopimusta kertaakaan—ei 1965 sodassa, ei 1971 sodassa, ei 1999 Kargilin konfliktissa, eikä missään muussakaan vaiheessa sopimuksen kuudenkymmenenviiden vuoden aikana. Intia on pitänyt kiinni sopimuksesta, vaikka Pakistan on käyttänyt omaa alueensa valtiollista terrorismia Intiaa vastaan.
2. Intian Seuraamukset
2.1 Toteutumaton Kehityspotentiaali
Sopimuksen rajoitukset ovat vaikuttaneet mitattavalla ja pysyvällä tavalla Intian kehitykseen Indus-alueella. Laajat alueet Rajasthanissa ja osissa Punjabin osavaltiota, jotka olisivat voineet olla kasteltuja, pysyvät kuivina tai riippuvaisina vaihtoehtoisista, kalliimmista vesilähteistä. Kuuden vuosikymmenen aikana menetetty maataloudellinen tuottavuus edustaa mittaamatonta taloudellista menetystä.
2.2 Jammu ja Kashmirin Estetty Vesivoimapotentiaali
Vaikutus Jammu ja Kashmiriin on ollut erityisen voimakas. Liittovaltion alue sijaitsee Lännen jokien varrella ja sillä on valtava, pääasiassa hyödyntämätön vesivoimapotentiaali. Tämän potentiaalin kehittäminen on rajoitettua sopimuksen suunnittelurajoitusten, Pakistanin systemaattisten vastalauseiden ja monitasoisen, pitkään jatkuvan riidanratkaisumenettelyn jatkuvan riskin vuoksi. Paikalliset asukkaat ovat yhä enemmän alkaneet nähdä sopimuksen ei niinkään yhteisen hyödyn kehyksenä, vaan välineenä heidän taloudelliseen syrjäyttämiseensä—ulkopuolisena pakotteen, joka estää heitä kehittämästä omalla alueellaan virtaavia luonnonvaroja.
2.3 Energiaturvallisuuden Vaikutukset
Intian kyvyttömyys kehittää optimaalisesti Lännen jokien vesivoimapotentiaalia vaikuttaa suoraan kansalliseen energiaturvallisuuteen. Sopimuksen rajoitukset tarkoittavat, että potentiaalinen kapasiteetti—puhtaana, uusiutuvana ja taloudellisesti tehokkaana energialähteenä—on uhrautu täysin Pakistanin strategisen esteen vuoksi, joka koskee jopa niitä rajallisia oikeuksia, joita Intialla on tässä epäsymmetrisessä sopimuksessa.
3. Intian Näkökulma
Sopimuksen tarkoituksena oli saavuttaa ”mahdollisimman täydellinen ja tyydyttävä vesien hyödyntäminen Indus-järjestelmässä” ”hyvän tahdon ja ystävyyden hengessä”—konteksti, joka ei enää ole olemassa.
Sopimukset saavat legitimiteettinsä ei vain lain voimasta, vaan myös kaikkien allekirjoittajien hyväntahtoisesta toteuttamisesta. Pakistanin dokumentoitu ja jatkuva valtiollisen terrorismiin turvautuminen ulkopoliittisena välineenä Intiaa vastaan—huipentuen julmuuksiin, kuten vuoden 2001 parlamenttihyökkäykseen, vuoden 2008 Mumbai-hyökkäyksiin ja äskettäin huhtikuun 2025 Pahalgamin hyökkäykseen—haastaa perustavanlaatuisesti sen premissin, jonka varassa Intian jatkuva noudattaminen IWT:lle lepää. Kahdenvälisiä sopimuksia ei voida kunnioittaa valikoivasti: valtio ei voi samanaikaisesti rikkoa valtioiden välisen käytöksen perustavanlaatuisia normeja vaatiessaan neuvottelukumppaniltaan täyttämään sopimusvelvoitteita, jotka epäsuhteisesti hyödyttävät normien rikkojia. Sopimuksen ei voida olla Intian noudattamisen saari Pakistanin huonon uskon meressä. Intian askel edustaa pitkään odotettua väitettä—että kansainväliset sopimukset ovat kaksisuuntainen katu.
4. Yhteenveto
Indus-joen vesien käyttöoikeussopimusta on pitkään juhlittu kansainvälisen diplomatian voittona. Tämä kirjoitus on väittänyt, että tällainen luonnehdinta vääristää perustavanlaatuisesti sitä, mitä todella tapahtui: neuvotteluprosessi, jossa Pakistanin jäykkyys palkittiin myönnytyksillä, ja Intian hyvä tahto käytettiin järjestelmällisesti hyväksi tuottaakseen sopimuksen, joka oli epätasapainoinen alusta alkaen.
Siitä huolimatta Intia luopui 80 prosentista vedestä, maksoi 62 miljoonaa puntaa (noin 2,5 miljardia dollaria nykyarvona) helpottaakseen tätä luopumista, hyväksyi yksipuolisia toimintarajoituksia omalla alueellaan ja on pitänyt tarkkaa noudattamista kuuden ja puolen vuosikymmenen ajan—mukaan lukien useiden Pakistanin aiheuttamien sotien ja jatkuvan rajat ylittävän terrorismin sponsoroinnin aikana. Vastineeksi Intia on saanut
sopimuksen, joka on hyväksytty hyvässä uskossa, jota Pakistan käyttää kehityksen esteenä, ’vesitaistelun’ narratiivin, jota se levittää kansainvälisesti ilman tosiasiallista perustaa, ja laajojen intialaisten alueiden pysyvän alikehittymisen.
Intian askel on suojella sen laillisia etuja Indus-alueella. Tämä ei ole aggressiota; se on pitkään odotettu korjaus epäsymmetriselle järjestelylle, joka perustuu hyväntahtoisuuteen, jota ei koskaan ole vastattu. Niille, jotka kysyvät, miksi pitää sopimusta tauolla nyt, olisi hyödyllistä muistaa, että oikealle päätökselle ei ole väärää aikaa.
Tässä on artikkelin ensimmäinen osa.
(Huom: Kirjoittaja on ollut Intian entinen komissaari Indus-joen vesien käyttöoikeussopimuksessa. Tämä on Intian suurlähetystön Suomessa sponsoroimaa sisältöä).
